Mä puhun sulle aina silloin kun muut ei nää, kun ikävä kasvaa niin suureks että sen alle jää

Moi taas, pitkästä aikaa!

Olen tällä kertaa ihan tarkoituksella pistänyt asioita tärkeysjärjestykseen ja työntänyt tätä blogia hiukan syrjempään. Vaikka paljon en ole tehnyt, niin ei oo tuntunut oikealta keskittäytyä tähän ja yrittää epätoivoisesti kirjoittaa, vaikka asiaa ei ole juurikaan ollut tai sitten jutut on olleet semmoisia joita en hirveesti haluaisi tähän blogiin taas sotkea.

oon käynyt viimeisen viikon sisään läpi aikamoista tunneskaalaa monen asian takia. Pettymyksestä vihaan, vihasta suruun, itsesyytöksiin, iloon ja niin edespäin. Oon ollut hämmentävän hysteerinen, itkuinen ja väsynyt. Pienet asiat vituttaa, saatan syttyä järkyttävään raivoon muutamassa minuutissa. Ei ole asiaa joka ei olis ärsyttänyt.

Pääasia on se, että itse tiedostan sen, mistä nää tunteet kumpuaa. Niitä juttuja on kaksi, ja toisesta en halua puhua. Aiemmassa blogissa velloin ja käsittelin aihetta tarpeeksi ja sen vuoks sain välillä tosi törkeitä kommentteja, joissa käskettiin välillä hirttäytyä ja välillä uhattiin hakata jos menen paikkaan X. Tajuan sen että luultavasti mun jutut vain provos näitä lisää, mutta se oli oikeesti aika rankkaa. Helsinkiin mennessä mua oikeasti pelotti, tarkkailin kokoajan ympäristöä ja olin valppaana ja se on loppujenlopuks tosi rasittavaa. Ja hienosti poikkesin aiheesta...

Tosiaan, lauantaina oli vihdoinkin mummon hautajaiset. Vihdoinkin siksi, että otin niistä tosi paljon stressiä (ilman syytä) ja ne pelotti mua suunnattomasti. Hautaaminen on aina niin lopullista, tuntuu että sen jälkeen ei oo enää mitään tehtävissä ja se virallistaa asian. Täytyy kyllä myöntää, että se kirkossa istuttu aika putkeen itkien teki hyvää. Vaikka se oli tottakai kamalaa nähdä arkku, ja vielä hirveämpää oli kun se fakta iski silmille siitä, että kuka siellä oikeasti on. Siihen vielä lisäks molemmilla puolilla itkevät serkut, niin eihän siinä voinut muuta kun pillittää muiden mukana. Nyt se on kuitenkin ohi, ja vaikka olo on haikea ja ikävä kova, niin mä olen onnellinen että mummoon ei enää koske. Se taisteli syöpää vastaan paljon pidempään kun kukaan uskoi, syyskuun paikkeilla sille annettiin elinaikaa ainoostaan uuteenvuoteen. Rakastan mummoa ikuisesti, ja tuun aina ikävöimään. Mutta jossain vaiheessa sen kanssa oppii elämään, eikä tarvii velloa tälleen kotona samalla kun tuntuu että sydän pakahtuu.

Nyt voitais puhua jostain vähän ilosemmasta, vaikka siitä miltä ulkona näytti kuukausi sitten ja miltä nyt...



Ok. Perussää helmikuun lopulle, vaikkakin silti oli hämmentävän lämmin kun normaalisti on tottunut siihen -25 asteeseen helmikuussa. MUTTA.



Tämä kuva on otettu eilen, tarkalleen ottaen 24.3. Okei, ymmärrän että maaliskuu on yleensä jo ensimmäinen kevätkuukausi mutta en ihan heti muista maaliskuuta jolloin ulkona ois välillä tarennu jo hupparissa. Tuolla on nimittäin välillä auringossa se reilu 10 astetta lämmintä. Yleensähän nää on semmosia huhtikuun lopun juttuja... Olihan tässä välissä se takatalvi mutta sekin riemu tais kestää kaks päivää. Pitää toivoa ettei nyt sitten tuu sitä kylmää kesää... Oon kyllä ihan riemuissani tästä, rakastan aurinkoa ja tuntuu että se viimevuonna pois jäänyt riemu on nyt tullu takaisin. Nyt mulla on aikaa keskittyä itseeni, omaan hyvinvointiin ja ylipäätään niihin juttuihin jotka mut tekee onnelliseksi, ja niistä yksi iso tekijä on tuo aurinko!



Tässä on taas elävä todiste siitä, miksen kuvaa asujani. Näytän nimittäin noin 4 päivää viikosta tältä. Tuon paidan voi myös korvata joko AC/DC-hupparilla tai isän vanhalla sekä rikkinäiselä villapaidalla. Tottakai jos jotakuta kiinnostaa, niin voisin alkaa niinä panostuspäivinä ottamaan kuvia vaatteista. Näkis vähän millasiin vaatteisiin mäkin pukeudun! Kommentoikaa jos tää ois teistä yhtään hyvä idea!



Tilattiin äiskän kanssa Jotexilta uudet lakanat meille, kun vastikään ostettiin uudet peitot ja tyynyt kans. Vähän tuli kyllä pettymyksenä kun luulin tilanneeni semmosillä räikeän violeteilla raidoilla nää mutta ilmeisesti tuotekuva hämäs jonkunverran... On nää kyllä kivat näinkin, vaikka mun silmään nää on enemmän ruskean harmaat kun violetit. Voin myös olla värisokea, ei sillä..

Huoh, en kyllä keksi tähän enää mitään lisättävää. Mun elämä on niin tylsää, tuntuu tyhmältä kirjottaa siitä blogia. Oon ylipäätään miettinyt että mikä idea blogeissa on. Kaikkia asioita täytyy kierrellä ja kaarrella, mistään ei voida puhua asioiden omilla nimillä (tiedän, oon sen asian suhteen mestari) ja kaikki on aina niin salaista. Se on omalla tavalla aika pelottavaa että blogin läpi ihminen voi kusettaa olevansa mitä vaan. Hyvänä esimerkkinä tulee mieleen se Kolmas Pyörä-niminen blogi joka varmaan vuoden tai ylikin kusetti ihmisiä, tää oikeasti kakskymppinen nainen esitti olevansa 17-vuotias tyttö jolla on suhde perheelliseen 30-vuotiaaseen mieheen. En tiedä kasvoko epäilijöiden paine jossain vaiheessa liian suureks vai mitä, mutta loppujenlopuks tämä nainen paljasti asian oikean laidan. Muistan seuranneeni sitä mielenkiinnolla kauan ja pettyneeni kun kuulin kaiken olevan huijausta. Mutta täytyy myöntää, että se oli aika hyvä herätys siihen ettei oikeesti kannata uskoo kaikkee mitä vastaan tulee.

No joo mutta, tämmösten ajatusten kera tällä kertaa. Toivottavasti en taas saa aikaseksi viikon taukoa, mutta jos tulee pitkä väli niin pyydän anteeksi, ja koittakaa ymmärtää. Kaipaan aikaa.