29/01/2016

Ajattelin tänään vähän työstää ajatuskasaa aiheesta mielialalääkkeet, niiden käyttö paniikki- ja ahdistushäiriön hoitoon ja omat kokemukset. Kuten jo sanoin, mutta en usko että voin tätä liiaksi painottaa, nämä on täysin omia kokemuksia. En kyseenalaista kenenkään ammatillista taitoa tai tietoa, eikä kukaan edellä mainittuja sairastava ole samanlainen tai reagoi lääkkeisiin samalla tapaa. En tahdo että kukaan ottaa seuraavaksi mainittuja asioita faktoina, tahdon ainoastaan herättää ajatuksia ja todeta sen, että vaikka lääkärin mukaan asioiden tulisi mennä putkeen, oma kokemus on tärkein ja kannattaa kuunnella itseään, sillä kaikki mitä lääkkeet aiheuttaa, eivät ole ok.

Sain diagnoosin 2014 syksyllä, kun puolisen vuotta kotona oli tehnyt tehtävänsä eikä koulupaikan auettua sängystä päässyt ylös ilman tappelua kyynelten kera. Mua pyöritettiin lääkäriltä toiselle, milloin olin opolla, kuraattorilla, terveydenhoitajalla ja koululääkärillä. Ensimmäisenä (oikeana) lääkkeenä kuvioon astui Seronil, jota syön edelleen tänä päivänä ja jonka olen kokenut yllättävän toimivaksi. Lukuun ottamatta pieniä sivuvaikutuksia lääkkeen annosta nostettaessa (huimaus, nälättömyys, kylmä hiki, päänsärky, suun kuivuminen...) on Seronil ollut minulle se Oikea. Tottakai täydellisintä olisi että osaisin toimia ilman lääkkeitä, mutta en koe, että se olisi vielä edes täysin ajankohtainen ajatus. Nyt aion nauttia siitä, että tämän ansiosta pääsen aamuisin ovesta ulos (ainakin useimmiten) ja olen toimiva yhteiskunnan jäsen. En kuitenkaan omasta hyvästä kokemuksesta huolimatta pidä mielialalääkkeitä ainakaan pitkäaikasena ratkaisuna hyödyllisenä, mistä aion puhua vähän myöhemmin.

Usein jatkuva ahdistus ja paniikkikohtaukset vei yöunet, ja myös lääkkeiden sivuvaikutuksiin kuului univaikeudet, joten seuraava (ja looginen) siirto oli unilääkkeet. Söin ensin useamman kuukauden ajan Ketipinoria, jonka kanssa elämä alkoi ihan leppoisasti, nukutti hyvin ja se taas vähenti ahdistusta ja kohtauksia, ja tuntui jo hetken aikaa että elämä on ihan kirkasta. Jossain vaiheessa kuvioihin ilmestyi kuitenkin omituinen lihasten nykiminen ja "sähköiskut". Jo lyhyet matkat oli hankalia mennä kävellen, koska lihakset alkoi nykimään välillä niin että oli ihan hankala olla. Seuraavana alkoi paino nousta. Sen jälkeen aloin saada lyhyitä poissaolokohtauksia, ja useamman päivän ajan kaikki saattoi tuntua tosi epätodelliselta. Katse tuli jäljessä, tuntu ettei kädet tai jalat oikeen tottele ja havainnointikyky tuli pahasti jäljessä. Olo oli oikeastaan koko ajan vähän humalainen. Kattelin sitä jonkun kuukauden ajan, kunnes keksin testata muutaman yön ilman Ketipinoria. Neljän yön unettomuudesta huolimatta kaikki utuisuus oli poissa. Varasin äkäseen lääkärille ajan, ja nyt testissä onkin Mirtazapin. Uskon ja toivon että asiat menis nyt vähän paremmin, tai muuten on pakko tehdä radikaaleja muutoksia muuhunkin lääkitykseen, koska selkeesti siinä kohtaa muut lääkkeet ei pelaa yhteen näiden unilääkkeiden kanssa.

 

 No, mitä mieltä olen tästä lääkekierteestä? Paskaahan se. Selvä yhteyshän sillä on, että oon näinkin monen lääkkeen kanssa päätynyt elämään. Seronil määrätään vähentämään ahdistusta, mutta se lisää paniikkikohtauksen riskiä -> määrätään Opamox. Opamox ja Seronil (varsinkin) yhdessä aiheuttaa unettomuutta -> lisätään soppaan vielä unilääke. Ahdistun usein jo siitä ajatuksesta, että millainen määrä lääkeainetta minun kehoon pumpataan päivittäin, ja kuinka koukussa tähän kaikkeen olen jo nyt. Jos multa esimerkiksi nyt vietäisiin kaikki lääkkeet pois, hyppisin varmaan seinille. Tähän päälle vielä se jännitys, mitä tää trio aiheuttaa yhdessä, mitä vielä jouduttaisiin vähän lisää lääkitsemään, ja lääkärin ja lääkefirmojen pusseihin kilahtelee lisää kolikoita koko ajan. 

On surullista, kuinka valmiita lääkärit näitä lääkkeitä ovat varsinkin nuorille kirjoittamaan. Olen onnekas että lähdin tähän pyörään mukaan vasta 16 vuoden iässä, sillä moni tuttava on kiskottu kyytiin jo 12-13-vuotiaina. Se on erittäin surullista kuultavaa. Surullisinta kuitenkin on se, ettei lääkkeistä kerrota näille nuorille tarpeeksi. Ne ei tiedä edessä olevista sivuoireista tai ylipäätään siitä, mitä näin vahvat aineet voivat tehdä niiden kehoille. Myöskään lääkkeiden ja päihteiden yhteisvaikutuksesta ei puhuta tarpeeksi. Seronilia määrätessä minulta kysyttiin, juonko alkoholia. Sanoin "En", ja se oli sillä selvä. Resepti kouraan ja ulos. Tilanne oli kuitenkin eri reilun vuoden päästä, kun 18 vuotta lähestyi uhkaavasti. Olenkin kerran erehtynyt tekemään sen virheen, että otin samana iltana lääkkeet ja join alkoholia. Mukava kolmen päivän krapula ja vielä aamullakin heräsin päissäni. Osasin vasta viikko jälkikäteen yhdistää nämä kaksi asiaa, kun vieläkin kaveripiirin kuumin puheenaihe oli Nita, joka kolme päivää myöhemminkin vielä makasi vessan lattialla pää pöntössä.

 Mielestäni lääkehoito toimii väliaikaisesti ja niin kauan, että kuvioihin saadaan muu apu (tähänkään ei esimerkiksi aina päästä, minua ei esimerkiksi nuorisopsykiatriselle huolittu lainkaan, ja Nuorten vastaanotolle pääsy kesti puolisen vuotta) ja elämä tasaantuu. Missään nimessä se ei saisi olla pysyvä hoitomuoto. On aina yhtä oksettavaa kuulla tarinoita juuri 18 vuotta täyttäneiltä ihmisiltä, joille on syölletty mielialalääkkeet 13-vuotiaana ja nykyään sitten syödäänkin useampaa lääkettä eri sivuoireisiin, jotka lääkkeet on poikineet.

 Te, jotka olette menossa hakemaan apua mihin mielenterveydelliseen vaivaan tahansa, osatkaa ja tajutkaa vaatia parempaa. On olemassa aina toisia vaihtoehtoja, jotka ei ylikuormita kroppaa ja tee susta elävää kuollutta. Uskaltakaa avata suunne ja olla vaativia, siitä niille lääkäreille maksetaan että teille löydetään hoitomuoto mikä sopii teille, eikä aiheuta lisää hoidettavaa.  

22/01/2016

Kamala writer's block kun edes yrittää avata tämän postauslootan. On niin paljon kerrottavaa, mutta ei oikein löydy sanoja kuvaamaan tätä viimeistä puolta vuotta. Jospa alotetaan vaikka ihan alusta.

Ihan ensimmäisenä, lähes heti viime postauksen jälkeen erosin. Sen jälkeen totesin että fuck it, en jää murehtimaan ja päätin pistää kaiken täysin uuteen kuosiin; pistin vetämään asuntohakemuksen ja pari työhakemusta. Töitä ei tullut, mutta kämppä tuli. Nyt asustelen tyytyväisenä 19 neliön yksiössäni kilometrin päästä keskustasta. Mutta ei mennä sinne asti vielä.

Siinä vastauksia ja elämän mutkista selvitessä lähestyin 18 vuoden rajapyykkiä ja ylitinkin sen kunnialla yhden drinkin voimalla. Onneksi muutama viikko ennen sitä olikin jo aloitettu tukeva putki joka kesti lähes koko lokakuun ja marraskuun. Käytiin synttäreistä seuraavana päivänä suorittamassa surullisen kuuluisa Tallinnan reissu. Alkuilta ja Sannin keikka vielä kestää muistissa ihan hyvin, mutta muistikuvat alkaa hävitä siinä kohtaa kun tuntematon mies koittaa auttaa mua portaista alas jotka olin päättänyt laskea kyljelläni puolunessa. Pienen ryhdistäytymisen jälkeen löydettiin lisää ystäviä ja loppu onkin aikalailla historiaa.

Seikkailuhengellä jatkettiin tukevasti eteenpäin sankaroinnista toiseen. En edes uskalla laskea yhteen kaikkia niitä alkoholiin menneitä euroja, tai niitä krapulaisia aamuja. Mitä pidempään aamuun meni, sitä enemmän hävetti. Alkoholilla on helppo turruttaa jotain ja täyttää tyhjiötä, joka syntyy jonkun yhtäkkisestä lähdöstä.

Laivalta tarttui mukaan jotain, joka onkin pysynyt messissä läpi näiden häpeäaamujen ja siitä jostakin on tullut aika paljon enemmän, kuin krapula-aamuna vierellä makaava toveri. Kovasti erotessani vannoin kaikille, että tästä lähtien olen villi ja vitun vapaa ja hetkellisesti sitä toteutinkin. Toisin kävi. Koska olen ärsyttävä bloggaaja en kerro enempää, sillä kuvio on aika epäselvä vielä meidänkin läheisille, eikä meillä oo mihinkään kiire.

Olen siis viettänyt paljon öitä poissa kotoa, varsinkin ennen muuttoa. Oon valvonut aamuun asti ja ollut useaan otteeseen unettomana aamukymmeneltä Tallinnassa istumassa ja miettimässä, että mitä helvettiä me tehdään täällä. Oon käynyt paljon Kellarissa ja muuttanut kellariin. Oon ollut paniikkikohtauksen partaalla, bailannut Hunksien kanssa, myynyt tölkillisen Jack Daniels-kolaa ja Iidan tuntemattomalle miehelle viidellä eurolla ja tutustunut läjäpäin uusiin ihmisiin.

Ei ole valetta, kun sanotaan elämän alkavan 18-vuotiaana. Aiemmin halveksin ihmisiä, jollaiseksi oon tullut enkä voi sanoa muuta kuin että herranjumala miten sinisilmäinen ja lapsi olin. Lapsi olen edelleen eikä minulla ole kiire aikuistua. Haluan seikkailla, humaltua ja rakastua vielä monta kertaa ennen kuin olen valmis kutsumaan itseäni aikuiseksi. Ei se määränpää vaan se matka.

Kävin myös rei'ittämässä nokkani Joensuussa Underground Tattoossa. Maksoi kokonaiset 13 euroa perjantai 13. päivän kunniaksi ja sattu aivan perkeleesti. 0/5 en ottais uudestaan. Okei ottaisin. Nyt takaraivossa kuumottelee ajatus tatuointiajasta mutta sitä voisin harkita kunhan oon taputellut työssäoppimisen pakettiin kunnialla. On myös kamala Turkki-ikävä mut eihän sinne uskalla tällä hetkellä kukaan matkustaa. Pakolaiskeskustelu suututtaa ja nautin eläinten oikeuksien pinnalle nostamisesta. Veganismi on vakavassa harkinnassa ja vaikuttaakin jo vähän omiin valintoihin. Pikkuasioita nää toistaseksi on, mutta kyllä se siitä.

Tosiaan tuossa joulun jälkeen muutin sitten lopullisesti tänne mun kotiin. Juhlia täällä on pidetty ihan kamala määrä, onneks naapureistakin on kuulunut jos jonkinmoista mölyä niin ehkä selviän. Tää on tosiaan tämmöinen pienemmiksi kämpiksi rempattu omakotitalo, jonka kellarista sain oman pienen sopen. Naapureina on lähinnä korkeakouluopiskelijoita ja yksi lapsiperhe. Vieressä on Lidl, keskustaan kilometri ja takapihalla on ala-aste. Herään aina siihen kamalaan kilkatukseen, joka kuuluu välituntikellosta. Mulla on ilmainen sauna ja pyykkitupa, myös sähkö kuuluu vuokraan joka ei ole kohtuuton. Olen siis erittäin tyytyväinen, ja oon viihtynyt yksin paremmin kun hyvin.

 Äidin kanssa välit on parantunut paljon, ja en ole edes saanut yksin asumisesta niin paljon paniikkia aikaiseksi kun oisin voinut olettaa. Tää menee jo huolestuttavan hyvin!

Kotiuduttiin viikko sitten Tallinnasta jälleen kerran, ja tällä kertaa minun piti olla reissulla ihmisiksi. Tyydyin siis vetämään kunnon kännin ja lähettämään känniviestejä koti-Suomeen. Ja bailaamaan niiden Hunksien kanssa. Ja sammumaan baarin pöytään... Onneks oli selväpäisiä mukana. Kaikki meni onneksi hyvin, vaikka kyllä sitä taas mietti seittemän aikaan aamulla aamupalalla ilman unta että mihin sitä taas tuli lähdettyä. Mitäs läksit, nih.

Heitin myös elämän risaiseksi ja tilattiin Venlan kaa liput 5 Seconds of Summerin Suomen-keikalle. Nyt siis odotellaan kesää ja jännitetään meet & greetiä. En ikinä uskonut maksavani tommosesta, koska musta on todella epäreilua antaa tommoisia mahdollisuuksia rikkaille, ja köyhemmät ei pääse tapaamaan bändiä lainkaan. Tällä kertaa tein kuitenkin poikkeuksen ja olen siitä tyytyväinen.

Sanoin WhatsAppissa kirjottavani tätä postausta, ja Jenna tiivistikin tämän vajaan puolen vuoden viiteen sanaan: Humala, laiva, Aleksi, K(/k)ellari ja ripuli. Enough said I think.