Rakkaus ei oo sokea Se ei aina vaan osaa katsoa Kenen luokse kannattaa saapua

Oon kyllä oikeesti aika hyvä tässä blogin laiminlyönnissä.

En oo taaskaan tehnyt oikeastaan _yhtään mitään_. Tuntuu tosin että viime viikonlopun on ihan hyvä huilata, uskon että keho ja varsinkin pää kiittää vielä myöhemmin. Oon kuitenkin saanu itteni myös sosialisoitumaan muunmuassa syntymäpäivien merkeissä. Oli mukavaa vaikka ne lasten kekkerit olikin, näkipähän sukulaisia ja perhetuttuja. Sain myös iteväsäämästäni kakusta paljon kehuja, mutta kelleppä ei kermavaahto ja suklaamousse maistuis...? Harmi kun ei oo kuvaa, sen koristukset oli aika... värikkäät. T: Nita 16v joka ei osaa lopettaa värjättyjen sokerikiteiden viskelyä ennenkuin ne loppuu. Mun onneks (muiden harmiks) niitä oli kaikissa sateenkaaren väreissä!!!!

Oikeesti tästä sen huomaa kuinka jännittävää mun elämä on. Kirjotan joistain sokerikiteistä joita saa Tokmannilta, jotka tosi hyviä ja ennenkaikkea kauniita noniin nyt riittää.

Odotan epätoivosesti jotain pääsykoekutsuja kouluista. Pelottaa ihan älyttömästi jos en pääsiskään mihinkään, tai varsinkaan ykkösvaihtoehtoon. Masentaa ajatus jo nyt, sillä se on se mitä mä haluan. Pitäis myös saada niitä helvetin töitä että ois rahaa elellä syksyllä. Ja muutenkin ois rahoille tarvetta, koska heitin menemään just 80% mun vaatekaapin sisällöstä. Tulkaa ostamaan pois, en halua enää niitä. Oon aina eläny siinä uskossa että mulla on paljon vaatteita... Mut nyt on ainakin tilaa uusille ja pääsen uudistamaan kaappia ihan urakalla. Mut oikeesti jos ketään kiinnostais tietää millasia kuteita siellä on niin pistäkää viestiä!



Onnea vaan sille joka oli päättänyt että Flickr uudistuu taas. Kivaa osata käyttää jne

Tiistaina alko vihdoin palon odotettu Duudsonit tuli taloon. Oon tykänny siitä ekasta tuottarista asti ja täytyy myöntää, että ei ne valehdellu sanoessaan että tällä tuottarilla pelataan vähän kovemmilla panoksilla! Eka jakso oli loistava. Olinkin odottanu taas että pääsee pillittämään, tää on kyllä televisiosarjojen aatelia siltä osalta. Vois kyllä kehittää jonkun juomapelin, joka kerta kun duudsoni itkee niin ottaa huikan... Ja myös joka kerta kun joku sanoo "me tultiin muuttamaan näiden elämä" "nyt niiden elämän muuttuu" jne niin myös sillon!

Naurattaa muuten ku tää on nyt semmonen tyypillinen jalkakuva. Just luin jostain kun joku rages silleen "tytöt tunkee ne jalat joka kuvaan!!!" oli pakko sit itekkin esitellä noita mun megapohkeita. Vois kyllä ruveta treenaamaan. Kyllä mä melkeen alotin mut sitten totesin et mitä suotta, suklaa maistuu suussa paremmalta kuin veri.



Oon oikeesti aika jännittävässä käännekohdassa tällä hetkellä koska vihdoinkin alan tavallaan hyväksymään itteni tällaisena, ilman litteää masua ja reisivakoa. Samaan aikaan kuitenkin tuntuu että oon pahimmassa itsesyytöstilassa kuin koskaan. Ehkä se on osa sitä hyväksyntää, kai? Tuntuu inhottavalta katsoa peiliin välillä koska tuntuu ettei siellä näy mitään hyvää. Oon naamaani ja tukkaani tyytyväisempi kuin about ikinä, mutta vartalo on niin kamala joka kohdasta että huhhuh. Tekisin asialle jotain, jossei jostain saapuisi aina välillä se päivä jolloin kaikki on hyvin, maha ei pömpötä liikaa eikä reisien leveys enää ahdista, koska oon oma itseni ja sillä selvä.

 En sinänsä enää mieti miltä näytän muiden silmissä, mutten voi väittää ettei muiden mielipide kiinnosta. Jos joku sanois mulle että hyi onpa leveä perse niin kyllähän se kolahtais. Mua aina pelottaa että näyttääkö mun takapuoli muiden silmiin yhtä lättänältä kuin omaan. Tottakai senkin sais treenaamalla kuntoon, mutta tiedättekö mitä? Mulla ei ole siihen tippaakaan motivaatiota. Ja uskon, että pää herää siinä vaiheessa kun sen tarve on. Joten ehkä mun ei ole vielä tarve laihtua. Näin mä uskon.

Säikähdin sinne nukutukseen mentäessä, kun astuin vaa'alle. 60 kiloa. Se oikeasti hätkähdytti ja hetkeksi muuttikin käsitystä siitä omasta peilikuvasta. Missä välissä oon lihonut ne viisi kiloa? Oikeesti? Mutta sitten tajusin että sillä ei ole mitään väliä mitä se vaaka näyttää. Mun vatsa ei ole niin suuri että se häiritsisi pukeutumista (tottakai tiukat topit jää pois mutta noh... ei ne nyt ois ihan ominta tyyliä vaikka mun pömppis ois poissa), reidet mahtuu edelleen mun lempifarkkuihin (JOTKA REPES EILEN!! 666) ja käsivarret ei kävellessä lölly. Ja jos en jollekkin kelpaa niin ole hyvä ja poistu jossei silmät kestä.

 Ite mä kannan oman kehoni ja mulle on tärkeää se että voin hyvin. Ja ei ketään pitäisi ärsyttää se, jos tunnen oloni hyväksi tämän kokoisena. Mä olen ihan tyytyväinen kaiken kaikkiaan. Mun kauneusihanne on runsaampi nainen, jopa huomattava pyöreys voi näyttää hyvältä oikein puettuna. Tykkään siitä kun tytöllä on pylly, tissit ja reidet. Tottakai myös kapea vyötärö tähän päälle lisää sitä vartalon kauneutta, mutta ei sen tarvii olla mikään huikea kurvi ollakseen kaunis. Mua on aina itseäni ärsyttänyt suhteellisen leveä vyötärö. Se kuitenkin kaikesta huolimatta on olemassa.

 

kuva google.fi

Ylemmässä kuvassa voitte nähdä vartalon, joka on mun mielestä kaunis. Se ei ole turhan fit, se ei ole anorektinen mutta ei todellakaan lihava. Jokanen voi iskostaa päähänsä nyt sen. Kuvassa on se vartalo, jota voisi kutsua myös nimellä normaali ja kurvikas. Ja nyt toivon että jokainen, joka ihannoi sitä laihaa vartaloa, ei ymmärrä mua väärin. Tottakai jokainen saa ihailla mitä tahtoo, mutta tää on minun mielipide. Tottakai tietyillä ihmisillä näyttää laiha vartalo superhyvältä, mutta yleensä siinä on se terveen ja sairaalloisen laihuuden raja pelottavan ohut, jos sitä edes on. 

 

Oikeasti, hyväksykää itsenne sellaisina kuin te olette. Olitte te sitten superlaihoja tai pyöreitä. Älkääkä antako kenenkään kertoa, mitä teidän kuuluisi olla tai miltä te näytätte. Mua oikeesti harmittaa kun Ask.Fm's pyörii ainakin sata "tykkää tästä niin arvostelen sut!"-juttua. Jättäkää nyt jo helvetti se muiden ulkonäön ruotiminen pois, se ei ole teidän tehtävä kertoa toiselle mikä on kaunista ja mikä ei.

 

Ehkä ois aika lopettaa paasaus tähän. Ei ihan tällainen avautuminen pitäny syntyä..! Kuitenkin. Heihei, palaillaan pian ja muistakaa että ootte jokainen äärettömän upeita.

Mä puhun sulle aina silloin kun muut ei nää, kun ikävä kasvaa niin suureks että sen alle jää

Moi taas, pitkästä aikaa!

Olen tällä kertaa ihan tarkoituksella pistänyt asioita tärkeysjärjestykseen ja työntänyt tätä blogia hiukan syrjempään. Vaikka paljon en ole tehnyt, niin ei oo tuntunut oikealta keskittäytyä tähän ja yrittää epätoivoisesti kirjoittaa, vaikka asiaa ei ole juurikaan ollut tai sitten jutut on olleet semmoisia joita en hirveesti haluaisi tähän blogiin taas sotkea.

oon käynyt viimeisen viikon sisään läpi aikamoista tunneskaalaa monen asian takia. Pettymyksestä vihaan, vihasta suruun, itsesyytöksiin, iloon ja niin edespäin. Oon ollut hämmentävän hysteerinen, itkuinen ja väsynyt. Pienet asiat vituttaa, saatan syttyä järkyttävään raivoon muutamassa minuutissa. Ei ole asiaa joka ei olis ärsyttänyt.

Pääasia on se, että itse tiedostan sen, mistä nää tunteet kumpuaa. Niitä juttuja on kaksi, ja toisesta en halua puhua. Aiemmassa blogissa velloin ja käsittelin aihetta tarpeeksi ja sen vuoks sain välillä tosi törkeitä kommentteja, joissa käskettiin välillä hirttäytyä ja välillä uhattiin hakata jos menen paikkaan X. Tajuan sen että luultavasti mun jutut vain provos näitä lisää, mutta se oli oikeesti aika rankkaa. Helsinkiin mennessä mua oikeasti pelotti, tarkkailin kokoajan ympäristöä ja olin valppaana ja se on loppujenlopuks tosi rasittavaa. Ja hienosti poikkesin aiheesta...

Tosiaan, lauantaina oli vihdoinkin mummon hautajaiset. Vihdoinkin siksi, että otin niistä tosi paljon stressiä (ilman syytä) ja ne pelotti mua suunnattomasti. Hautaaminen on aina niin lopullista, tuntuu että sen jälkeen ei oo enää mitään tehtävissä ja se virallistaa asian. Täytyy kyllä myöntää, että se kirkossa istuttu aika putkeen itkien teki hyvää. Vaikka se oli tottakai kamalaa nähdä arkku, ja vielä hirveämpää oli kun se fakta iski silmille siitä, että kuka siellä oikeasti on. Siihen vielä lisäks molemmilla puolilla itkevät serkut, niin eihän siinä voinut muuta kun pillittää muiden mukana. Nyt se on kuitenkin ohi, ja vaikka olo on haikea ja ikävä kova, niin mä olen onnellinen että mummoon ei enää koske. Se taisteli syöpää vastaan paljon pidempään kun kukaan uskoi, syyskuun paikkeilla sille annettiin elinaikaa ainoostaan uuteenvuoteen. Rakastan mummoa ikuisesti, ja tuun aina ikävöimään. Mutta jossain vaiheessa sen kanssa oppii elämään, eikä tarvii velloa tälleen kotona samalla kun tuntuu että sydän pakahtuu.

Nyt voitais puhua jostain vähän ilosemmasta, vaikka siitä miltä ulkona näytti kuukausi sitten ja miltä nyt...



Ok. Perussää helmikuun lopulle, vaikkakin silti oli hämmentävän lämmin kun normaalisti on tottunut siihen -25 asteeseen helmikuussa. MUTTA.



Tämä kuva on otettu eilen, tarkalleen ottaen 24.3. Okei, ymmärrän että maaliskuu on yleensä jo ensimmäinen kevätkuukausi mutta en ihan heti muista maaliskuuta jolloin ulkona ois välillä tarennu jo hupparissa. Tuolla on nimittäin välillä auringossa se reilu 10 astetta lämmintä. Yleensähän nää on semmosia huhtikuun lopun juttuja... Olihan tässä välissä se takatalvi mutta sekin riemu tais kestää kaks päivää. Pitää toivoa ettei nyt sitten tuu sitä kylmää kesää... Oon kyllä ihan riemuissani tästä, rakastan aurinkoa ja tuntuu että se viimevuonna pois jäänyt riemu on nyt tullu takaisin. Nyt mulla on aikaa keskittyä itseeni, omaan hyvinvointiin ja ylipäätään niihin juttuihin jotka mut tekee onnelliseksi, ja niistä yksi iso tekijä on tuo aurinko!



Tässä on taas elävä todiste siitä, miksen kuvaa asujani. Näytän nimittäin noin 4 päivää viikosta tältä. Tuon paidan voi myös korvata joko AC/DC-hupparilla tai isän vanhalla sekä rikkinäiselä villapaidalla. Tottakai jos jotakuta kiinnostaa, niin voisin alkaa niinä panostuspäivinä ottamaan kuvia vaatteista. Näkis vähän millasiin vaatteisiin mäkin pukeudun! Kommentoikaa jos tää ois teistä yhtään hyvä idea!



Tilattiin äiskän kanssa Jotexilta uudet lakanat meille, kun vastikään ostettiin uudet peitot ja tyynyt kans. Vähän tuli kyllä pettymyksenä kun luulin tilanneeni semmosillä räikeän violeteilla raidoilla nää mutta ilmeisesti tuotekuva hämäs jonkunverran... On nää kyllä kivat näinkin, vaikka mun silmään nää on enemmän ruskean harmaat kun violetit. Voin myös olla värisokea, ei sillä..

Huoh, en kyllä keksi tähän enää mitään lisättävää. Mun elämä on niin tylsää, tuntuu tyhmältä kirjottaa siitä blogia. Oon ylipäätään miettinyt että mikä idea blogeissa on. Kaikkia asioita täytyy kierrellä ja kaarrella, mistään ei voida puhua asioiden omilla nimillä (tiedän, oon sen asian suhteen mestari) ja kaikki on aina niin salaista. Se on omalla tavalla aika pelottavaa että blogin läpi ihminen voi kusettaa olevansa mitä vaan. Hyvänä esimerkkinä tulee mieleen se Kolmas Pyörä-niminen blogi joka varmaan vuoden tai ylikin kusetti ihmisiä, tää oikeasti kakskymppinen nainen esitti olevansa 17-vuotias tyttö jolla on suhde perheelliseen 30-vuotiaaseen mieheen. En tiedä kasvoko epäilijöiden paine jossain vaiheessa liian suureks vai mitä, mutta loppujenlopuks tämä nainen paljasti asian oikean laidan. Muistan seuranneeni sitä mielenkiinnolla kauan ja pettyneeni kun kuulin kaiken olevan huijausta. Mutta täytyy myöntää, että se oli aika hyvä herätys siihen ettei oikeesti kannata uskoo kaikkee mitä vastaan tulee.

No joo mutta, tämmösten ajatusten kera tällä kertaa. Toivottavasti en taas saa aikaseksi viikon taukoa, mutta jos tulee pitkä väli niin pyydän anteeksi, ja koittakaa ymmärtää. Kaipaan aikaa.

En muista teidän sukunimiä, voiko silloin sanoa "ystävä"? Sinä olet sellainen, ole siinä lähellä, ota mua kädestä, sinä ymmärrät minua.

Oli vuosi 2009.

Olin viettämässä normaalia päivää Aapelissa. Se mesta oli siihen aikaan kovassa huudossa, muistan että kaikki mun kaverit oli siellä. Kirjoiteltiin hienoja tarinoita ja yökirjoja (valvottiin yö ja kirjoitettiin kaikki ajatukset Aapelin blogiin, oh god...), muokattiin hahmoja, lisättiin hienoja kuvia ja tutustuttiin ihmisiin.

En ees muista enää kunnolla, kuinka kaikki alkoi. Jompikumpi bongas toisensa koska yhtenäinen musamaku ja ernuilu ja ruvettiin juttelemaan. Muistan jo silloin miettineeni että onpa siinä loistava ihminen! Juteltiin muistaakseni tosi usein ja stailattiin toisillemme aapeli-hahmot (tosiystävyyden merkki). Tytön nimi oli Venla, ja se oli kotoisin jostain päin Savoa. Muistan kysyneeni isältä, missä on joku hitsin Maaninka.



Kun oltiin juteltu jonkun aikaa, niin sovittiin että Venla tulee meille. Se oli jännittävää, Venla oli ensimmäisiä nettikavereita jotka näin livenä. Saatiin samaan syssyyn järkättyä myös reissu Helsinkiin. Siitä päivästä kun Venla saapui (ja ensimmäistä kertaa nähtiin) on tasan 4 vuotta. 17.3.2010. Herranjestas.

Ja ei taivas, siellä oli hauskaa. Juostiin pitkin Helsingin keskustan ernukauppoja (lämmöllä muistellen Backstreetia ja Blippoa</3) ja bongailtiin muutama silloinen Irc-Galleria-feimi. Muistan kuinka seurattiin niitä pitkin Kamppia ja ne tyyliin juos meitä karkuun. Oltiin kamalia ja pidettiin suhteellisen kovaa mekkalaa.

Oltiin yötä jonkun äidin sukulaisen luona ja siellä meininki oli astetta kovempaa. Muuten, muistan ostaneeni ensimmäisen venytyksen korvaan tuolta reissulta! Naurettiin ääneen, kerrottiin poikaheppatarinoita ja juostiin ikkunalle aina kun kuultiin lentokoneen ääni. (Tosiaan, tuo äitin sukulainen asu melkein Helsinki-Vantaan vieressä joten se ääni ei kuulunut turhan harvoin..)



Siitä lähtien ollaan pidetty yhteyttä (välillä enemmän, välillä vähemmän) 4 vuotta. Se on oikeasti aivan älyttömän kauan aikaa. Vaikka välillä on ollut jotain puolen vuoden taukoja yhteydenpidossa, niin aina jotenkin päädyttiin juttelemaan uusiks ja tässä ollaan. Ollaan nyt varmaan... puoltoista vuotta pidetty yhteyttä ainakin viikoittain, ja puoleen vuoteen ei varmaan ole päivää enempää etten ole pistänyt Venlalle viestiä.

On loistavaa omistaa ihminen, kelle voi viestittää mihin aikaan vain jos siltä tuntuu. Ollaan tosi samanlaisia joten tullaan helposti toimeen. Ollaan suhteellisen rauhallisia, siinä missä muut örveltää illan kännissä me istutaan tietokoneen edessä syömässä suklaata. Ja se on mukavaa. Samaan aikaan Venlasta löytyy myös se yllytyshullu puoli, se ei tarvitse kuin kaks sanaa ja on jo "JOKO MENNÄÄN!!". Mutta sillä on myös harkintakykyä sen mukaan, että välillä se pistää kapuloita rattaisiin ja saa mutkin miettimään että onkohan tämä oikeasti nyt niin loistava idea.



Jos mun pitäis kuvailla Venlaa muutamalla sanalla, ne ois luotettava, kiltti ja tyhmä. Ei oo hetkeä millon Venlaan ei vois luottaa. Se ei heikolla hetkellä ikinä jättäis yksin, ja se koittaa aina auttaa parhaansa mukaan. Se on myös kiltti ja palvelee mua kun kauniisti pyydän. Välillä se on kyllä liian kiltti, sen pitäis sanoa mulle että tee nyt jumalauta ite jotain joskus... Ja tyhmyys tulee siitä, että se nauraa oikeesti ihan kehareille jutuille. Ihanaa että mun parhaan kaverin huumorintaju on kanssa jäänyt sinne ala-asteelaisen tasolle, ei tarvii pierujutuille itekseen naureskella.



Oon kokenut mun elämän suurimpia hetkiä Venlan kanssa. Nähnyt lempibändejä, tavannut oikeasti mun elämässä merkittäviä henkilöitä... Se on siistiä. Tosi moniin hyviin muistoihin liittyy jollain tavalla Venla. Ja yleensä myös keikat. On ihanaa kun mukana on melkeen aina Venla. Se on se ihminen, josta tiedän että se sekoaa mun kanssa jos päästään tapaamaan bändi, ja joka riehuu mun kanssa keikalla vaikka kukaan muu ei tekis mitään. Sen kanssa kiljutaan keuhkot pihalle ja hypitään hiki päässä ja nestehukan partaalla. Pakotan Venlan kuuntelemaan kaikkia hyviä bändejä, koska tiedän että se rakastuu niihin tarpeeks monen biisin ja tarpeeks kauan kestäneen hehkutuksen jälkeen.



Jokainen ihminen tarvitsee elämäänsä oman Venlan. Sen, kehen voi luottaa ilman pienintäkään epäilystä. Sen josta tietää että se on aina siinä, joka ei hylkää vaikka olis vaikeaa.

Venla, kiitos että olet olemassa ja kiitos että olet minun paras ystävä. Oot mulle oikeesti kaikki kaikessa, en tiedä mitä tekisin ilman siua. ♥

Don't fear me honey, I just wanna shoot you down

Moi taas!

Pitkästä aikaa. En jaksa edes selitellä, oon ollut kokoajan jossain tai toipumassa jostakin.

Juu tosiaan. Olin Maaningalla, mistä nyt ei oo mitään järkevää kerrottavaa. Lähinnä maattiin sängyllä, stalkattiin ihmisten Ask.Fm'iä ja syötiin jokapäivä liian paljon karkkia.

Ja mulla oli myös se nukutus! Suhteellisen helppo kokemus oli tällä kertaa, mutta joudun menemään vielä uudestaan sinne toukokuussa... Ei hirveesti houkuta, varsinkaan kun nyt olo oli mikä oli nukutuksen jäliltä. Ei niinkään lääkeaineiden takia, mutta järjetön nenä- ja kurkkukipu hengitysputken takia ja siihen päälle puskeva flunssa lihassärkyineen kaikkineen oli aika ... jännittävä yhdistelmä. Siihen päälle vielä jäykkäkouristusrokotteen jäliltä kipeä käsi niin olo ei todellakaan ollut hirveän juhlittava.



Oon myös kaivannut ihmisiä joita en ole nähnyt aikoihin, ja tajunnut että ehkä joihinkin ei olis pitänyt tutustua alunperinkään. Ois elämä aika paljon helpompaa kun ois jättäny välistä pari asiaa, ei olis tarvinnut syyllistää itseään tai katella kusipäiden naamoja yhtään sen pidempää kun oli tarvis.

Lähinnä tässä jutussa mua eniten vituttaa se että miten sinisilmänen mä itse olin. Mä luotin sokeesti ja annoin kaiken mahdollisen avun. Kaiken itkemisen ja anelun jälkeen olin valmis pysymään edelleen rinnalla. Ei jumalauta oikeesti, millanen kusipää toinen ihminen voi olla. Onnea vaan jokaiselle joka siihen joskus päättää tutustua. Eiköhän se ennen pitkää teitäkin puukota selkään.

Mutta juuh, eiköhän tämä aihe oo tän blogin puolella loppuunkäsitelty.

Oon miettinyt tätä ulkoasua, ois kivaa väsätä joku uus! Mutta en vielä oikeen tiiä millanen.. Mutta ehkä se ei oo tämän ajan murhe, katellaan sitä vaikka joskus. Tuntuu tosi inhottavalta kun oon laiminlyönyt tän blogin niin täysin. Positiivista on kylläkin se, että olen kerrankin tehnyt jotain enkä vaan lusmunnut sängynpohjalla.

Olen muuten muuttanut mun ruokailutottumuksia jonkun verran. Tai no, vähentänyt karkin määrää... Aiemminhan mulla valehtelematta meni semmonen Fazerin sininen päivässä. Ja jos oli enemmän rahaa niin saattoi mennä enemmänkin. Sen huomas kyllä että musta tuli super kiukkunen jossen saanut syödä sitä joka päivä. Nyt en oo keskiviikon jälkeen syönyt kun pari semmosta pientä pääsiäissuklaapatukkaa ja Lidlin pienen suklaalevyn. Se on mulle oikeasti aika vähän ja oon tyytyväinen itseeni. Edelleen on kuitenkin paljon parannettavaa mutta uskon että tästä se lähtee!

Palaillaan huomenna, silloin teen postauksen eräästä äärettömän tärkeästä henkilöstä, kenen kanssa näin ensimmäistä kertaa jo 4 vuotta sitten. En tajua miten aikaa on mennyt jo niin paljon.

P.S.

You're just a waste of time
And you really drove me crazy
You're just an awful mistake
Who are you to spit on me?
FUCK YOU

I wanna laugh with you
I need a hummer to run on yer body
Gonna put your head in a fucking box
Cause I want you

Burn, burn 'n' die

 

:)))))))))

Haluuksä olla hullu mun kaa?

Niitä soitetuimpia!

Tää postaus varmaan kertoo aika hyvin että mitä genreä mä kuuntelen........ai ei vai?

Tosiaan, mun musiikkimaku on lievästi sanottuna laaja. En oo oikeestaan vielä toistaseks löytäny mulle genreä, mistä ei löytyis suuria helmiä. Enkä puhu nyt tässä mistään klassisesta tms, vaan meinaan ihan tämmösiä perusgenrejä.

Tuntuu että aiemmin mulla on ollut hirveä tarve kuunnella vain tiettyä musaa, ja oon halunnut että mut luokitellaan tiettyyn genreen. Oon hakenut sen kautta jotain hyväksyntää ja nyt tajuan että herranjumala miten naurettavaa. Nykyään osaan olla jo ylpeä laajasta musiikkimausta, koen että on paljon helpompi tehdä tuttavuuksia kun ei ole 'genreuskovainen'. Tykkään keskustella musiikista, joten eikö oo parempi laajentaa musiikkimakuaan laajemmalle niin on kivempi jutella useempien ihmisten kanssa?

Tuntuu kliseiseltä sanoa näin, mutta musiikki on mulle iso asia. Kuuntelen musiikkia oikeastaan koko ajan. Pitkillä matkoilla on oltava musiikkia, kuten myös kävelymatkoilla. Kotona istuessa koneelta soi Spotify lähes kokoajan. Mutta joskus mullekin tulee se hetki, kun heitän kuulokkeet nurkkaan ja kuuntelen hiljaisuutta. Esimerkiks jos mua jännittää, niin en vaan voi kuunnella musiikkia, vaan sillon mun täytyy saada rauhoittua hiljaisuuteen.

En kuitenkaan voi sanoa musiikin olevan koko mun elämä. Jos esim. tekisin sitä jollain tavalla työkseni niin sitten ehkä. Tuntuu hassulta aina kun joku perus tyttö sanoo musiikin olevan elämä, kun se kuuntelee musiikkia tunnin päivässä ja sillonkin vaan jotain NRJ'tä, eli ei edes mitään tiettyä artistia/bändiä. Ja myös nää jotka soittaa ite jotain, niin kyllähän teistä aika moni käy muunmuassa koulussa ja näkee kavereita? Silloin se ei oo koko elämä. Muusikon elämä kuitenkin melkeen kokoajan on työtä, eli silloin sen voi sanoa olevan elämä. Minun mielestä.

Kertokaa jos löyty jotain yhteisiä kolahduksia! Ja mitä mieltä ootte, voiko musiikki olla elämä muutenkin kun ammatin kautta? Entä löytyykö muita, jotka ei usko genreuskovaisuuteen?

Hukkua jos hiuksiis saan, vuokses teen mä mitä vaan

Moi!

Huuaah mun pitäis keksiä jännempiä alkutervehdyksiä...

Kuitenkin. Nyt luvassa muutamien viimepäivien ostoksia!



Ekana tämä. Ostin sen Robin Hoodista (true fashion) ja se maksoi 19,95e!

Oltiin tulossa Tampereelta kotiin ja päätettiin pysähtyä Heinolan abc'llä. Eksyttiin vieressä olevaan Robin Hoodiin ja tää huuti mun nimeä. Täydellinen punainen väri, sopiva pituus eikä liian löysä muttei liian tiukka. Pure love. Sopivasti olin just saanu rahaa 25e, joten täähän lähti suoraan mukaan.



Basiron-naamanpesugeeli aknen hoitoon 16e ja Sebamedin kosteusvoide, ehkäisee epäpuhtauksien syntyä, vähentää talinmuodostusta ja jättää iholle mattapinnan, 10e.

Oon nyt käynyt sotaa finnejä vastaan jonkun vuoden-puoltoista ja nyt päätin että alkaa tää pelleily riittämään. Monet markettimerkit oon käyny läpi, halvimmasta kalliimpaan mutta ei. Joko ne kuivattaa mun naaman melkeen verille (mm. "suomalaiselle, kuivalle, herkälle iholle" tarkoitettu Nivea aiheutti tän...), aiheuttaa vaan lisää finnejä tai sitten niissä on muutenvaan joku vikana. Ei sillä, kyllähän tuo Basironkin kuivattaa mutta nyt siinä rinnalla on kunnon kosteusvoide, mikä on tarkotettu tämmöselle finninaamalle. Jossei näistä oo apua niin marssin lääkärille vikisemään.

Vähän pelotti kyllä tunkee tota tököttiä ekan kerran naamaan, apteekkari oli silleen "kannattaa sit käyttää kasvopyyhkeenä jotain huonoo pyyhettä, tää on niin tujua tavaraa että se voi viiä pyyhkeestä värit"..........:))) vähän kuumotti et onkohan mulla enää naamaa tän jälkeen. No, saa nähdä!



Tässä vielä parempi kuva tästä aiemmin mainitusta K&K'n paidasta. Kuten huomaa niin leikkelin sitä jonkun verran ja käytin turhan reippaasti vissiin saksia, piti vähän vilauttaa ompelukonetta sille hehs.



Lyhyttä tukkaa on paljon helpompi laittaa geelillä/vahalla, siksi tämä. Oon ihan tyytyväinen, just sillä K&K'n keikalla mulla oli tätä päässä + hiuslakkaa ja pysy koko keikan pystyssä! Maksoi muistaakseni 3,95e. Hintaansa nähden siis kovin hyvä tuote.



Nää on Prismasta, 12,95e. Kivat perustennarit keväälle. Plussaa vetskareista, helpottaa elämää reippaasti!



Ostin uuden tummemman kulmakynän, 5e. Naurattaa tuo kontrasti, vasen tosiaan on vanha ja oikea uus... Ei se ero kyllä oikeesti oo ihan noin selkeä, mutta on kuitenkin.


Näissä merkeissä on menny pari päivää ja tulee melkeen viikko vielä menemään. Perkele. Valvoin tosiaan taas yhden yön kokonaan hammassäryn takia, ja aamulla lääkäriin päästessä selvis että tulehtunuthan se. Onneks iskä osti mulle hienon pillerinpilkkojan, onnistuu noidenkin syöminen vähän helpommin (vert. aiempi, mulle määrättiin kahet antibiootit ja en pystyny nielemään ees pieniä tabletinpaloja. ne piti murskata ja sulattaa lämpimään veteen... makuelämyksestä sen verran, että ekan annoksen ottaessani meinasin oksentaa välittömästi.)

Mutta juu, oon ajastanu teille ens viikolla AINAKIN yhden postauksen, pitää kattoo jaksaisinko väsätä enemmän vielä tän yön aikana. Nähdään siis loppuviikosta ihan reaaliajassa!